Perheen kanssa matkustimme 1980–90-luvuilla Pohjois-Saksaan sukulaisiin ja Itä-Eurooppaan lomalle, koska se oli halvempaa. Silloin oli tapana sanoa, että lähdimme Eurooppaan, vaikka Eurooppaahan se Suomikin oli. Mutta henkisesti olimme vielä silloin jotain muuta.

Saksasta jäi mieleen Suomea korkeampi elintaso. Kotimaahan verrattuna siellä oli kiiltävää ja sileää.

Tšernobylin ydinvoimalan räjähtäessä olimme Saksassa. Olin liian pieni ymmärtääkseni asiaa, mutta vanhempani olivat kauhuissaan Saksan television uutislähetyksistä, joissa kerrottiin ydinlaskeuman lähestyvän Suomea. Kysymys oli, pystyikö Suomeen palaamaan – kuinka pahasti kävisi. Sukulaiset kertoivat puhelimessa, että mitään hätää ei ole, eikä mistään laskeumista ole mitään tietoa. Suomi oli silloin eräänlaista harmaata aluetta Neuvostoliiton ja muun Euroopan välissä. Neuvostoliittoa mielistelläkseen Suomessa ei kerrottu Tšernobylistä aluksi koko totuutta.

Suomi on nykyään henkisesti osa länttä

Sanotaan, että 1980-luvulla Suomessa laitettiin mustavalkolähetykseen värit päälle. Ei vain televisioon vaan myös henkisesti. Ehkä todellinen hetki oli kuitenkin vuonna 1995, kun Suomi liittyi Euroopan unioniin.

Meistä tuli oikeasti osa länttä – sitä eurooppalaista perhettä, johon kuulumme.

EU on tarkoittanut minulle muun muassa Interrailia ja uusia ystäviä Euroopan eri kolkista. EU on se porukka maailmalla, johon Suomi paitsi maantieteellisesti ja kulttuurillisesti kuuluu, mutta myös se porukka, johon kannattaa kuulua. EU tuo turvaa, vakautta ja mahdollistaa niin työtä, opiskelua kuin kauppaa kaikissa EU- maissa.

Suomi on kulkenut pitkän matkan 1990-luvun alun ensimmäisistä EU-vuosista tähän päivään. Maailma on meille nyt enemmän auki kuin ennen. Juuri nyt uhkana on laitaoikeiston ja populismin kasvu. Vaarana on, että jäämme Euroopassa jälkeen muista ja käperrymme itseemme. Olen ehdolla tätä vastaan – vastuullisen, kestävän ja tulevaisuuteensa uskovan EU:n puolesta.